Yhtäältä on tietysti ihan jees, että ympäristöasiat ovat nyt muotia.
Toisaalta mikään ei anna aihetta epäillä, etteivätkö tässäkin asiassa pätisi samat lainalaisuudet kuin minkä hyvänsä muunkin muoti-ilmiön kohdalla. Valistunut kansalainen on tiennyt jo sillä hetkellä, kun hän ensimmäisen kerran luki sanan "ilmastonmuutos" valtavirtamediaa edustavasta lehdestä, että väliaikaistahan tämä kaikki vain on. Aivan kuten katukuvasta aikoinaan katosivat yksi kerrallaan neonvärit, ydinsodan pelko ja lintuinfluenssa, tulee tämäkin muoti tuota pikaa häviämään. Katsokaapa vain, mitä tapahtuu, kun toinen tämänhetkinen muoti-ilmiö eli taloudellinen taantuma alkaa lähestyä loppuaan. Ennustan, että samoihin aikoihin alkaa taas autojen koon ja bensankulutuksen kasvu, rakennushankkeiden suurisuuntaistuminen ja ulkomaanmatkojen piteneminen ilman mitään tunnontuskia. Kun ei se maailmanloppu tullutkaan nyt ihan heti justiinsa, niin samahan meidän on jatkaa luonnon tuhlaamista ja tärvelemistä ihan niinkuin ennenkin.
Ainut aiheeseen liittyvä jännitys piilee siinä, ehdimmekö lainkaan oikeasti tehdä mitään ympäristön hyväksi ennen kuin jo kyllästymme koko ympäristövouhotukseen. Kyllästymisestä on jo merkkejä, teoista ei vielä minkäänlaisia. Mietin asiaa esimerkiksi joka kerta käydessäni yliopistolla WC:ssä. Ajatella, kun minä vajaat 11 vuotta sitten aloitin opiskeluni, siellä oli käytössä vallankumouksellisia käsipaperitelineitä, jotka osasivat annostella paperia käyttämättä lainkaan sähköä! Kyllä, ja ne taisivat vielä käyttää kotimaista käsipaperia! Sen jälkeen käsienkuivausvallankumouksia on tapahtunut useita, mutta yhteistä niille on ollut aina se, että uudet käsipaperiautomaatit keksivät käyttää sähköä jossakin sellaisessakin vaiheessa, jossa edellisen sukupolven automaatit eivät vielä osanneet. Tarvitseeko mainitakaan, että jo varhaisessa vaiheessa myös annosteltava paperi alkoi olla ylikansallisen jättiläisfirman tuotantoa. Nyt jännitän joka kerta ylppärille mennessäni, onko sinne saatu jo sähköä käyttävät vessapaperiautomaatitkin. Tai käsisaippua! Kyllä on rahvaanomaista, että sitäkin pitää vielä ihan omalla lihasvoimalla annostella.
Sitä paitsi ilmastonmuutoksen muka-torjuminen on saanut jo niin idioottimaisia piirteitä, että synkimpinä hetkinäni toivon koko lapselliselle piirileikille pikaista kuolemaa - saisinpahan sitten uskoa jälleen kuuluvani harvalukuiseen oikeassaolijoiden joukkoon ilman mitään karkkivärisiä trenditietoisuusmausteita. Tällä viikolla Ylen radiouutisissa kerrottiin, miten saksalaiset ovat menettäneet järkensä autojen romutuksesta maksettavan korvauksen kanssa ja tuovat nyt romutettavaksi myös melkein uusia, jo valmiiksi vähäpäästöisiä autoja. Siinähän sitä luonto kiittää, kun melkein uusi auto ihan valtion tukemana muuttuu rusinaksi ja tulee korvatuksi ihka upouudella autolla. Vastaava romutustuki tulee takuulla käyttöön Suomessakin ensi tilassa, sillä kohentaahan se kansantaloutta!
Tai sitten se 19. huhtikuuta Helsingin Sanomissa julkaistu juttu tomaattien synneistä. Se meni melkein siihen naistenlehdistä tuttuun genreen, jossa toimittaja kokeilee kaksi päivää jotain uutta elämäntapaa tai jostain tottumuksestaan luopumista ja toteaa sitten, että paska oli sekin hörhötys ja lisäksi kauhean vaikeaa, ei tätä eettistä elämäntapaa voi tavallinen ihminen jaksaa. Suurin piirtein yhtä hankalaksi tehtiin tässä jutussa tomaattien ostaminen. Mutta kaiken huippu oli se, että ympäristön kannalta suurimmaksi rikolliseksi julistettiin kotimainen luomutomaatti! Ja koska minäkin löysin tälle johtopäätökselle oikaisun vasta ryhdyttyäni sitä erikseen etsimään, jäi taatusti aika monelle Suomen luetuimman sanomalehden lukijalle päällimmäiseksi mielikuva, jonka mukaan luomutomaatit ovat tosiaan ilmaston kannalta huono valinta.
Ja niin ne saattavat ollakin - jos katsotaan vain hiilijalanjälkeä (ja oletetaan, että kaikki Suomen luomutomaatit ahmivat öljyllä ja kivihiilellä tuotettua lämpöä ja sähköä). Ja tämä juuri minua tässä nykyisessä kaikelle kansalle suunnatussa ympäristövalistuksessa rassaa: että hiilidioksidin tuotannon minimoiminen on alttari, jolle kaikki muut ympäristöarvot saa uhrata. Tomaattien mukana saat hyvällä omallatunnolla nieleskellä litrakaupalla arvokasta virtuaalivettä - tai tukea viljelymaan pilaamista voimakkailla lannoitteilla ja kasvinsuojeluaineilla - kunhan vain onneton vihannes ei ole joutunut kylpemään keinovalossa, jonka tuotanto kakkantaa siis tuota kamalaa hiilidioksidia. Käyttökelpoisen autonkin romuttaminen muuttuu ekoteoksi, kunhan vain muistat heti ostaa tilalle uuden, joka tuottaa kahvikupillisen verran vähemmän hiilidioksidia. Vanhan korjaaminen, oman kulutuksen vähentäminen, tarpeettomasta tuhlauksesta luopuminen - mikään näistä viherväen ennen hyviksi havaitsemista ympäristönsäästökeinoista ei tämän muodin harjalla ratsastaville kelpaa.
Tai kun nyt ylikansalliset paskafirmat tuli jo kerran mainittua, niin otetaanpa vielä esille myös uusi Reilun kaupan periaatteita noudattava Ben & Jerry's -jäätelö. Voi hellanlettas kun on kaikki niin söpöä ja herttaisen pienimuotoista jäätelömerkin kotisivuilla, ja ihan hemmetin kauan saa etsiä sitä tietoa, että tämä liikuttava nyrkkipaja on ollut jo monta vuotta ylikansallisen Unileverin omistuksessa. "Toinen uutuusmaku ravisuttelee ihmisiä havahtumaan ilmastonmuutoksen torjumiseen ja muistuttaa meitä jäätiköiden sulamisesta," kertoo toimitetun jutun muotoon puettu mainospuffi Ellit-sivustolla. Nyt kaikki ympäristötietoiset yhdessä ilmastonmuutosta torjumaan amerikkalaisesta maidosta tehtyä jätskiä syömällä! Kyllä siinä luonto laulaa hoosiannaa. Ja kun kirkasvärisillä pahvitötsillä vielä koristellaan ojanpohjat, niin ei kohta haittaa ollenkaan, ettei saastuneesta maasta jaksa nousta yhtään oikeaa kukkaa!
keskiviikko, 6. toukokuu 2009
Hyvillä aikeilla päällystetty
keskiviikko, 18. maaliskuu 2009
Meille, jotka voimme lukea vanhuuseläkkeestä vain historiankirjoista
Olen lukenut viime aikoina Antti Nylénin teosta Vihan ja katkeruuden esseet, ja sen hengessä tekisi mieli aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että kun porvarit ja moukat avaavat suunsa jostain aiheesta, on varmaa, että he ovat lähtökohtaisesti väärässä. Mutta koska Nylénin mielestä luultavasti minäkin kuitenkin olisin sekä porvari että moukka, kokeillaanpa toisenlaista aloitusta: kun keski-ikäiset avaavat suunsa jostain aiheesta, on varmaa, että mitään rakentavaa kannanottoa ei ainakaan tulla kuulemaan.
Niinkuin nyt tämä viime aikoina virinnyt keskustelu työurien pidentämisestä. Oli jokseenkin lähtökohtaisesti selvää, mitä julkisessa keskustelussa tullaan aiheesta sanomaan, kun ryhdytään kyselemään, mistä päästä työuria oikein tulisi pidentää. Hallituksen ehdotuksesta eläkeiän korottamisesta piti riidellä toista viikkoa, mutta sen riidan loputtua kaikki osapuolet pääsivät kahdessa tunnissa sopuun vaihtoehtoisesta ratkaisusta: eläkeikään ei missään tapauksessa tule kajota, joten tietenkin työuria pitää pidentää alkupäästä!
Miten olisikaan voinut edes olla mahdollista, että ratkaisu olisi ollut joku muu? Sanomalehdissä, radiossa, eduskunnassa, työmarkkinaosapuolissa ja missä vielä on töissä ainoastaan ihmisiä, joiden työurat ovat jo alkaneet. Heille olisi sosiaalinen itsemurha kaltaistensa joukossa ryhtyä ehdottelemaan, että ihan oikeasti voisi olla fiksu idea, jos eläkkeelle jäätäisiinkin paria vuotta myöhemmin kuin nykyään. Olivat he sitten minkä ikäisiä tahansa ja valmistuneet tai siirtyneet työelämään kuinka äskettäin hyvänsä, he ovat joka tapauksessa jo viivan paremmalla puolella. Sieltä on sitten kätevä huudella toisille vielä työuran alkuun pääsemättömille lorvailijoille ja lurjuksille, että työskennelkää tiiviimmin, jotta pääsette meidän eläkkeitämme maksamaan.
Samalla voi keksitellä kaikenlaisia todisteita sille, miten eläkkeelle jääminen yleisesti vaikkapa 65-vuotiaana olisi kaamea tragedia yksilölle ja turmio koko yhteiskunnalle. Eihän siinä nykyisten elinajanodotteiden mukaan jäisi kuin 11 - 18 vuotta laatuaikaa valokuvien järjestelemistä ja muita sellaisia askareita varten, jotka tehdään "sitten eläkkeellä". Kun pienten lasten päivätkin alkavat nykyisin jo 6-vuotiaana täyttyä säännöllisestä koulutyöstä (ja monet ovat siinä vaiheessa jo vuosikausia tottuneet heräämään varhain aamulla päiväkotiin), on syytä ihan pikkuisen ihmetellä, miten kummassa ihminen sitten elämänsä loppupuolella tarvitsee vuosikymmenten verran täyttä lepoaikaa, josta vielä maksetaan kohtuullinen korvaus. Onko se edes terveellistä?
On oireellista, että kun puhutaan työuran alkupäästä, esille nostetaan aina se (englanniksi tähän laitettaisiin sana proverbial) kolmikymppinen maisteri, joka ei ole ollut päivääkään töissä. Haastateltaviksi heitä ei jostain syystä kelpuuteta. Mutta kun puhutaan työuran loppupäästä, jutussa esiintyy - kuten maanantain 16.3. Kalevassa - eläkkeelle jäänyt palomies, röntgenhoitaja ja lennonjohtaja. Ovatko he maistereita? Ovatko he aloittaneet työuransa kolmikymppisinä? Onko heillä ylipäätään mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden työuran alusta nyt puhutaan? Nämä ihmiset ovat olleet työssä kaksikymppisestä tai vähän yli ja ehtineet eläkkeelle jäädessään jo tehdä melkoisen pitkän työuran; sitä paitsi he ovat yleensä ruumiillisen työn tekijöitä, joiden kohdalla on ymmärrettävää, jos askel alkaa kuuttakymmentä lähestyessä vähän lyhetä.
Maisteria, joka on aloittanut työnteon kolmikymppisenä ja jäänyt eläkkeelle 58-vuotiaana, ei löydy haastateltavaksi, koska sellaista ei ole. Myöhään valmistuminen on ylipäätään Suomessa varsin moderni ilmiö: me emme kerta kaikkiaan tiedä, milloin nämä myöhään valmistujat jäävät eläkkeelle, koska he porskuttavat työelämässä vielä täyttä häkää. Ehkä heidän huolella valittu työuransa, jota ennen ne valokuvat on ehditty järjestää ja muutama muukin "sitten eläkkeellä" tehtävä asia hoitaa kondikseen, tuntuukin lopulta alettuaan niin makealta ettei siitä noin vain malteta luopua. Voisiko olla?
Tähän vaiheeseen lienee syytä sujauttaa pieni vastuuvapauslauseke. Olen itse sitä kauheaa roskasakkia, joka valmistui maisteriksi lähes 28-vuotiaana. Ei, minun ei tarvinnut pyöriä yliopiston pääsykoemyllyssä vuosi toisensa jälkeen, sillä pääsin opiskelemaan haluamaani alaa jo ensimmäisellä yrittämällä suoraan lukiosta. (Voi saa-tanko sanoa, että yliopistojen pääsykokeistakin on pitänyt nyt ruveta keskustelemaan tässä yhteydessä - aivan kuin se mitättömän pieni porukka, joka yrittää samaa alaa opiskelemaan vuosikausia ja tosiaankin vain syljeskelee kattoon koko pääsykokeitten välisen ajan, olisi nyt muuttamassa tämän yhteiskunnan tasapainoa suuntaan tai toiseen. Korkeintaan kyse on tusinasta turhautuneesta Teatterikorkeaan pyrkijästä, jotka nyt ovat sosiaalitapauksia jo valmiiksi muutenkin.) Mutta siinä välissä vietin vuoden ulkomailla, toisen vuoden toista maisterintutkintoa aloittamassa, ja vielä pari vuotta huonosti palkatuissa paskahommissa gradunkirjoittamista pakoillen.
Näistä kadun vain viimeksi mainittua, enkä sitäkään kovin paljon. Olisi ehkä ollut eläkkeeni kertymistä ajatellen hedelmällisempää kirjoittaa gradu valmiiksi nopeammin. Mutta toisaalta koen siivoten ja tiskaten vietettyjen aikojen lisänneen roimasti työmotivaatiotani nyt, kun saan lopultakin tehdä itselleni mieluisaa työtä. Ulkomailla (yhtä lailla siivoten ja tiskaten) vietetty vuosi taas oli osa opintojani. Lyhyempi aika olisi riittänyt yliopistolle, muttei välttämättä minulle itselleni. Vuosi Manchesterissa oli minulle se grand European tour, joilta entisaikojen nuoret porvarismiehet hakivat oppia elämästä ja maailmasta ja myös itsestään; ilman tuota vuotta olisin myös paljon, paljon huonompi nykyisessä ammatissani kääntäjänä. Kun nykyajan nuorella väellä on lopultakin rahaa ja mahdollisuuksia matkustaa, aiotteko te vihoviimeisen kateelliset keski-ikäiset ottaa meiltä tämän oikeuden taas pois vaatimalla, että semmoiseen haihatteluun käytetyt vuodet pitää mieluummin puskea tuottavaa työtä? Luuletteko sillä parantavanne 1) työuriemme kestoa 2) työmotivaatiotamme 3) ammattitaitoamme 4) kielitaitoamme 5) kansainvälisessä kanssakäymisessä tarvittavia ominaisuuksiamme?
On myös jännittävää huomata, miten ehkä rikkonaisesti ja hapuillen alkuun päässyt työura vieritetään tässä keskustelussa täysin työuraansa aloittelevan itsensä kontolle: hän on laiska ja vetelä, missään rakenteissa (paitsi niissä kauheissa yliopiston pääsykokeissa) ei ole mitään ongelmia. Unohdetaan se, että monet nuoret miehet haaskaavat elämästään puoli vuotta armeijassa tai jopa kolmetoista kuukautta sivarissa (ynnä sivarikurssin alun odotteluun kuluva aika!) samoihin aikoihin, kun pitäisi päästä opintojen syrjään kiinni. Unohdetaan se, että monet nuoret naiset saavat samoihin aikoihin lapsia, niitä meidän eläkkeidemme maksajia. Unohdetaan se, että monet korkeammalla iällä opintonsa aloittaneet ovat saattaneet tehdä jo jotain toista työtä monta vuotta ja että heidän opiskelumotivaationsa on monesti korkeampi kuin meillä, jotka livahdamme yliopistoon hädin tuskin täysi-ikäisinä. Unohdetaan se, että pelkkä valmistuminen ei takaa työllistymistä ainakaan omalle alalle; harva ottaa töihin vastavalmistunutta maisteria, jolla ei ole jonkinlaista soveltuvaa työkokemusta. Unohdetaan se, että monien nuorten, erityisesti kunnallisilla aloilla työskentelevien naisten, työsopimuksia pätkitään puolilaittomilla tavoilla ja nuoret opettajat lomautetaan kesän ajaksi ilman omaa syytään. Erittäinkin unohdetaan se, että myös muu kuin suoraan omaa alaa tukeva työnteko on kuitenkin työtä, josta maksetaan palkkaa ja vastaavasti veroja.
Millään valtiovallan päätöksellä ei voida muuttaa sitä tosiasiaa, että nuori ihminen on usein epävarma olento, joka haluaa ehkä vähän vaellella ja kokeilla ennen lopullista päätöstään. Jos tämä oikeus otetaan häneltä pois, sitten työputkesta pitää päästä pois kesken kaiken opintovapaille, sapattivuotta pitämään, alaa totaalisesti vaihtamaan, pitkille sairauslomille, hautaan lepäilemään. Ylipäätään meitä kolmikymppisiä pakkaa naurattamaan lehdissä kirjoittavien keski-ikäisten käsitys siitä, että työura on joku suora putki, jota nyt muutamalla maagisella eleellä saadaan vaivatta pidennettyä alkupäästään. Tuskin se on ihan rehellisesti sanoen sitä ollut kovin monelle keski-ikäisellekään. Kansanedustajienkin sopparit ovat taas katkolla parin vuoden päästä, joten kuunnellaanpa nyt tarkasti, millaisen todellisuuskäsityksen varassa kukin heistä elää.
keskiviikko, 31. joulukuu 2008
Olen selviytymisstrategiani päässä, tuhansistani erään, ja niitä on täynnä maa
Nykyisin olen yhä sitä mieltä, että turkistarhaus saisi loppua Suomessa ja muuallakin, mutta toivon, että se tapahtuisi ensisijaisesti turkisten kysynnän katoamisen kautta. Vaikka turkikset ovatkin minusta periaatteessa turhia, tuntuisi silti melkoisen törkeältä ryhtyä kiusaamaan yksittäisiä turkistarhaajia ja vaatia heitä luopumaan elinkeinostaan tässä paikassa.
Ja miksikö herkistyin nyt kertomaan tämän opettavaisen tarinan suhteestani turkistuotantoon? Siksi, että sillä on monia yhtäläisyyksiä sen kanssa, mitä ajattelen uskonnosta, tuosta kuumasta trendiaiheesta, jonka käsittelyyn esimerkiksi Tuomas Enbuske päätti Epäkorrektia! -sarjansa 22.12. Yleensä nautin Enbusken sarjasta, ja varsinkin se huippu-urheilua panetteleva jakso oli tosi hyvä, hähää. Mutta nyt, kun en ollutkaan Enbusken kanssa kaikista hänen väitteistään samaa mieltä, huomasin hänen retoriikkansa heikkoudet. Uskontoja kritisoimaan oli valittu fiksuja, useimmiten akateemisia henkilöitä, kun taas uskovia sai edustaa karismaattinen herätyskokous ja muutama sattumanvaraisesti poimittu, ilmeisesti juuri päättyneen kielilläpuhumisen jäljiltä vielä hikinen tavis.
Tuomas Enbuskekin siis paljasti olevansa yksi näistä nykyään niin kovin äänekkäiksi ryhtyneistä uusateisteista, joita tapaan mielessäni nimittää taisteleviksi ateisteiksi. (Jos joku nyt ihmettelee, niin joo, kyllä mielleyhtymä Taisteleviin metsoihin on ihan oikea. Samalla lailla nämäkin tuntuvat käyvän yksinäistä sotaansa jossakin syrjäisellä salomaalla, kaukana meidän muiden elämästä.)
Ja sitten ne iänikuiset puheenaiheet, voi jumalan pyssyt! On selvää, että taistelevat ateistit ovat velkaa lähes kaikesta Richard Dawkinsille ja hänen Jumalharhalleen, koska kaikki uskontoon kriittisesti tai analyyttisesti suhtautuvat ohjelmat tuntuvat nykyään käyvän läpi ne samat Dawkinsin kirjasta poimitut teesit.
Esimerkiksi tämä paasaus "luonnontieteellisestä maailmankuvasta". En muista, että vielä viitisen vuotta sitten ketään tuntemaani ihmistä olisi suuresti kiusannut se, että kaikki eivät usko maailman saaneen alkunsa alkuräjähdyksessä vajaa 14 miljardia vuotta sitten. Nyt, jos eleelläkin ilmaiset suhtautuvasi ateismiin jotenkin kriittisesti, sinua ryhdytään saman tien pommittamaan joillakin ihme kreationismijutuilla. (Kuten tämänkin blogin kommenttipalsta todistaa.) Yhtään oikeaa kreationistia en ole koskaan tavannut, joten ilmeisesti ateisteja hatuttaa, kun he eivät ikinä pääse missään Tiede-lehden keskustelupalstan ulkopuolella antautumaan suureen maailmansyntyä käsittelevään sotaan - ja kaatavat sitten toiveikkaana argumenttinsa kenen tahansa vastaantulijan niskaan.
Tosiasiassa tässä sohvassa istuessani minulle on herttaisen yhdentekevää, onko maailma syntynyt sotkanmunasta, alkuräjähdyksessä vai luomisen tuloksena. Ihan yhtä sama se on kaikille muillekin, lukuunottamatta niitä muutamaa sataa tai tuhatta ihmistä, jotka maailmanlaajuisesti tutkivat asiaa työkseen. On raivostuttavaa keskustelun sivuraiteille vetämistä ruveta kinaamaan jostain maailman synnystä silloin, kun voisimme puhua kiihkottomasti siitä, mitä uskonto ihmisille oikeasti merkitsee, miksi niin moni on uskossa tai ei ole uskossa, ja mitä se kertoo elämästä ja maailmasta ja yhteiskunnasta ja ihmisestä.
Jokaisen ihmisen elämä tuntuu olevan suunnaton tragedia, josta hengissä ja joten kuten järjellisinä selvitäksemme tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Oman käsitykseni mukaan tämä on se tarve, jota varten usko on aikoinaan syntynyt - ja jota varten ovat sittemmin kehittyneet taide ja poliittiset aatteet ja kaikenkarvaiset muutkin psykologiset mekanismit. Koska uskonto on vanha ilmiö, ovat sitä tukevat rakenteetkin iäkkäitä ja vakiintuneita. Mutta uskonnon tapaan esimerkiksi taidekin voi tuottaa yksityisiä elämyksiä, tarjota lohtua ja selityksiä kaiken kaoottisuudelle, ja silti sitä viljellään kunnallisissa taidelaitoksissa verovaroin ja kulttuurisetelien voimin.
Kun sitten ryhdyn esimerkiksi katsomaan uskonnosta kertovaa tv-ohjelmaa, haaveenani on aina, että siinä puhuttaisiin uskosta tästä näkökulmasta. Olisi aivan fantastista, jos voitaisiin kehittää menetelmä, jonka avulla pystyttäisiin tutkimaan niitä ajatusrakenteita, joiden varassa yksityiset ihmiset pärjäävät päivästä toiseen. Olisi kiehtovaa päästä tutustumaan siihen taikauskon, ympäröivästä arkielämästä repäistyjen tiedonmurusten, ylevien aatteiden ja alhaisten tunnereaktioiden kudelmaan, jolla jotenkin yritämme selittää tapahtumia itsellemme, selvittää elämäämme eteenpäin ja tehdä sen kaaoksesta järjellistä. Mutta kun halutaan todella ymmärtää ihmismieltä ja siellä vallitsevaa myllerrystä tai tuottaa suurempaa suvaitsevaisuutta ja lisätä yleistä onnellisuutta, taistelevilla ateisteilla ei tunnu olevan tässä tehtävässä kummoistakaan jakoa. Istutaan vain herätyskokouksessa silmiä pyörittelemässä kuin Tuomas Enbuske ohjelmassaan ja tunnetaan tavattoman suurta tyydytystä oman oikeassaolemisen ja muiden ihmisten typeryyden tähden.
Kun ensimmäisen kerran kuulin ateismin uudesta noususta 2000-luvun puolivälissä, tunnustan nyt, että olin silloin asiasta jonkin verran ilahtunut. Vihdoinkin keskustelu kirkon oikeutuksesta olla yhtä pataa valtion kanssa käynnistyi Suomessakin. Mutta kun ateisteja tuli aina vain lisää, ei se tuntunutkaan enää yhtä riemastuttavalta. Uskonnon yksinoikeuksista käyty keskustelu tyrehtyi ja uusateistit alkoivat tuntua vain tylsiltä öykkäreiltä, joilla ei ollut sen syvällisempää sanottavaa kuin yksittäisten ihmisten elämänkatsomuksen vainoaminen.
Nykyisin olen yhä sitä mieltä, että uskonnon erityisasemalle saisi tulla loppu Suomessa ja muuallakin, mutta toivon, että se tapahtuisi ensisijaisesti kirkon ja valtion erottamisen kautta. Vaikka uskonnot ovatkin minusta periaatteessa turhia, tuntuisi silti melkoisen törkeältä ryhtyä kiusaamaan yksittäisiä uskovia ja vaatia heitä muuttamaan maailmankuvaansa tässä paikassa.
keskiviikko, 17. joulukuu 2008
Dressed to Live and Let Live
Seuraavana päivänä, synteettisen glutamaatin poistuttua elimistöstäni, saatoin suhtautua hävettävään kokemukseeni hieman kypsemmin ja kehittyneemmin - siis kääntää syyttävän sormen osoittamaan niitä, jotka toimivat vielä törpömmin, tai ainakin tekevät itsestään naurettavan suuremmilla areenoilla kuin vain omassa olohuoneessaan. Ihan oikeasti: katsoin Ylen uutiset ja luin Hesarin, eikä kumpikaan näistä arvostetuista valtamedioista ollut saanut Linnan juhlista irti mitään muuta uutista kuin sen, että tänä vuonna naiset olivat pukeutumisessaan suosineet erityisesti metallivärejä.
Oikein tässä pitää henkeään haukkoa. Meidän oman rakkaan maamme syntymäpäivän hienoimmat ja arvokkaimmat juhlat, ja ainoa niihin liittyvä varsinainen uutinen koskee naisten pukeutumista. Lisäksi Hesari oli ottanut asiakseen ryhtyä vielä arvostelemaan pukuja, ja esimerkiksi Anna Abreu sai sunnuntain lehdestä lukea, että hänen kuusi tuntia valmistettu ihokorunsa olisi jonkun tuomion enkelin roolin omaksuneen toimittajan mielestä kyllä saanut jäädä tekemättä.
Tämä kaikki herättää enemmän kysymyksiä kuin päähäni kerralla mahtuu. Kuten: Miksi naisten pukeutuminen ja ulkonäkö ovat uutisia? Miksi ei julistettu, että tänä vuonna Linnassa miehet suosivat erityisesti mustaa väriä? (Heti tuon kirjoitettuani aloin kyllä epäillä, että Lehti on jo jonakin vuonna uutisoinut jotain vastaavaa.) Miksi meillä ja muualla on niin pirusti tällaisia juhlia, joiden yksinomainen tarkoitus tuntuu olevan naisten vaatteiden ja kampausten esitteleminen? Ja miksi julkkisnaisten pukeutumisesta ei voi kirjoittaa ilman nyrpeää kriittistä sävyä - ihanko tosi laatumedioidenkin tarkoitus on nimenomaan nöyryyttää yksittäisiä henkilöitä kertomalla että hei, sinä muuten olet ruma, vaatemakusi on huono, ja näytitpä aika köppääseltä eilen telkkarissa?
Mutta tyhmiähän minä tässä vain tapani mukaan kyselen. Onhan selvää, että tunnettujen miesten - niin politiikan ja liike-elämän huippupaikoilla olevien kuin tavallisten julkimoidenkin - pukeutuminen on kokonaan arvostelun yläpuolella, ja todella säälittävänä pidettäisiin häntä, joka ryhtyisi asiakseen antamaan lausuntoja esimerkiksi juuri Linnan juhliin saapuneiden miesten hiustyyleistä tai pukujen istuvuudesta. Sen sijaan tunnettujen naisten pukeutumisen arvostelu on kansainvälistä arvostusta nauttiva instituutio. Ensin järjestetään jotkut bileet, joilla ei ole mitään muuta oikeaa tarkoitusta kuin kerätä paikalle paljon naisia juhla-asuissa. Sen jälkeen vatvotaan viikkokausia sitä, kuka näistä naisista oli pukeutunut hyvin ja kuka huonosti. Vatvomisen aikana puhkeaa vielä kukkaansa kaikki pienen ihmisen julkisuuden henkilöitä ja muita korkeassa asemassa olevia kohtaan tuntema kateus ja katkeruus, ja voi miten suloiselta tuntuukaan, kun vaikkapa jonkun moninkertaisen ministerin tai pitkän uran tehneen viihdeartistin voidaan yksissä tuumin todeta pukeutuneen HUONOSTI. Se makea vahingonilon tunne kantaa pienen ihmisen läpi harmaan arjen ja joulukuisen räntäsateen: hähää, ei ne julkkiksetkaan kaikkea osaa!
Toisin kuin valtakunnanmedioihin kirjoittavilla toimittajilla, ei minulla ole mitään vaikeuksia elää sen tosiasian kanssa, että joku Tanja Karpela näyttää tyrmäävän upealta silloinkin, kun hän on eduskunnan nurkan takana tupakalla kuin pahainen pissis. Mutta vaikka olenkin pelkkä tavisnainen, olen silti nainen, ja sitä kautta minunkin pukeutumiseni on jotain, jonka kautta minuakin voidaan alistaa ja nöyryyttää. Jos eivät toiset sitä tee, osaan iltapäivälehtien ja nyt myös valtakunnallisten laatumedioiden antamilla välineillä tehdä sen kyllä ihan itsekin. Katson jotakuta ihan minun kaltaistani, kiireellä aamulla kotoa lähtenyttä, joka on onnistunut pitämään tukkansa ojennuksessa, kasvonsa osapuilleen kiiltämättöminä ja paitansa sileänä iltapäivään saakka. Miksen minä vain osaa? Miksen minä kykene suhtautumaan vaatteisiin huolettomasti ja meikkeihin järkevästi? Miksei minulta mahdollisesti puuttuvia rahavaroja ole kompensoitu erehtymättömällä tyylitajulla, kuten vaikka tämän ystäväni tapauksessa? Miksi minä näytän kolmikymppisenä yhteiskunnan tukipilarinakin aina vain rahattomalta opiskelijanretkulta? Miksi naiseksi pukeutuminen on ammattimaista toimintaa, jota jokaisen naisen on harjoitettava oman toimensa ohella varhaisteini-iästä elämänsä loppuun saakka ja jossa ei silti koskaan voi olla riittävän hyvä?
keskiviikko, 10. joulukuu 2008
You say you're waiting on Fate / but I think Fate is now waiting on us
Mutta en minä koskaan aikonut ryhtyä yrittäjäksikään, ja silti tässä nyt valmistaudutaan ensimmäisen tilinpäätöksen laatimista varten. Ja siinä missä naimisiinmenoa piti suunnitella yli puoli vuotta - joskaan ei tosissaan harkita hetkeäkään - yrityksen perustaminen oli mahdollisimman kaukana tulevaisuuttani varten pohtimieni vaihtoehtojen joukosta vielä pari kuukautta ennen sitä päivää, jolloin sitten kaupparekisterin ovia lopullisesti kolkuttelin. Toiminimen perustamista olin toki joskus miettinyt, kyllä, mutta yrittäjäksi ryhtymistä en ollenkaan.
Mitekäpä olisinkaan voinut tietää, että kyseessä on ihan sama asia. Tavallinen opiskelija/harjoittelija/palkansaaja kun lehtiä lukiessaan ja maailmanmenoa muuten seuratessaan joutuu helposti sellaiseen käsitykseen, että yrittäjyys on jotain, jota varten ihmisen täytyy joko syntyä tai sitten hyvin varhaisesta vaiheesta saakka kasvaa. Yrittäjyys vaatii kuulemma riskinottoa, rohkeutta, heittäytymistä ja muita jaloja ominaisuuksia. Yrittäjä on vastuunkantaja, elinkeinoelämän moottori, yhteiskunnan tukipylväs.
No höh. Yli puoli vuotta kestäneen yritystoiminnan jälkeen ihmettelen edelleen, missä vaiheessa alan tarvita noita ominaisuuksia, jos niitä minulla ensinnäkään on. Riskinottajien ja vastuunkantajien sijasta suosittelisin yrittäjäksi ryhtymistä ensisijaisesti sellaisille ihmisille, joiden mielestä on mälsää lähteä aamulla räntäsateessa polkemaan kohti työpaikkaa. Jos opiskeleminen oli sinusta hauskaa, rakastat yrittämistä: siinäkin saat itse päättää, miten paljon duunia pusket ja mihin vuorokaudenaikaan töitäsi teet. Tai jos henkilönvuokrausyrityksen puhelinsoitot eivät hermostuttaneet sinua, silloin yrittäjyyskin varmaan sopii. Itse asiassa kännykän pirinän - tai paremminkin sähköpostiviestien saapumisäänen - tahdissa tanssimisen osalta tämä homma muistuttaa kaikista aikaisemmista työ- ja harjoittelupaikoistani eniten henkilönvuokrausfirman listoilla olemista, paitsi sillä erotuksella, että itse työ on hauskaa ja (melkein) jokainen toimeksianto kuin pieni lahja. Minua kysytään, minua tarvitaan, minun osaamisestani halutaan maksaa!
Itse asiassa yrittämistä voisi ehkä eniten suositella niille, joiden mielestä työ on mukavaa. Yrittäjänä saan nauttia siitä käsittämättömästä autuudesta, että työpäivästäni suurin osa todella kuluu itse työn tekemiseen. Lähes kaiken muun voin jättää pois (työvaatteiden valinnan, kahvihuoneessa notkumisen, työpaikan sosiaalisten suhteiden kanssa saikkaamisen!) tai ulkoistaa maksua vastaan.
Mutta kun yrittäjyydestä puhutaan joko tavallisen kansan mediassa tai yrittäjien omissa lehdissä, niin suositellaanko siellä yrittäjäksi ryhtymistä henkilölle, joka on kotona viihtyvä ja lusmuiluun taipuvainen? No ei. Minulle tulee Oulun yrittäjien uutiskirjeen lisäksi Pohjois-Pohjanmaan Yrittäjälehti, Suomen Yrittäjäsanomat ja vielä valtakunnallinen Yrittäjä-lehti, ja kaikki ne laulavat samaa laulua rohkeudesta ja vastuunotosta. Lisäksi ne antavat yrittäjyydestä aivan ihmeellisen miehisen, teknisen ja teollisen kuvan.
Suomalaisista yrityksistä reilusti yli puolet, itse asiassa lähemmäs kaksi kolmasosaa, on yksinyrittäjien omistamia. Suomen noin 230 000 yrityksestä naisten omistamia on noin 74 000 eli reilusti kolmasosa. Luulen, että moni minunkaltaisistani naispuolisista yksinyrittäjistä ei pidä yrityksensä merkittävää kasvattamista toivottavana tai edes realistisena vaihtoehtona, vaan on peräti tyytyväinen, jos oman yrityksen tuoman vapauden ja arvovallan lisäksi saa työstään suunnilleen suomalaisten keskipalkan suuruista rahallista korvausta. Silti yrittäjälehtien näkökulma on ensisijaisesti kasvuyritysten näkökulma. Valokuvissa pukupäällystäiset miehet paasaavat suhdanteista ja kilpailusta, ja unohtavat täysin sen, että jossain kaukana siellä talouselämän tahman alapuolella palvelualan pienet, pääasiassa naisomisteiset, yritykset tekevät ne työt, jotka eivät lopu, osoittivat käyrät sitten mihin suuntaan tahansa.
Suomessa naisyrittäjien vähäistä määrää kaikista yrittäjistä tunnutaan yleisesti pitävän ongelmana ja murehditaan, kun akateemisesti koulutetut eivät tahdo ryhtyä yrittäjiksi. Ja uskallanpa arvata, ettei yrittäjiä tule merkittävästi lisää naisten, akateemisten tai muiden tavanomaisen vastuullisesti elämään suhtautuvien joukosta niin kauan kuin kaikki - varsinkin yrittäjät itse - tahtovat pitää yllä mielikuvaa siitä, että yritystoiminta todellakin vaatii jotain yli-inhimillisiä ominaisuuksia. Sen sijaan näitä laillisuuden rajamailla toimivien nuorten miesten senttihuutokauppoja saamme varmasti lisää silloinkin. Jos on tottunut pitämään kiinni sovituista aikatauluista ja huolehtimaan omista raha-asioistaan keskimääräisen huolellisesti, kyllä yrittämisestäkin selviää. Jos tavoitteena sen sijaan on saada ensimmäinen miljoona kasaan ennen kahdettakymmenettäviidettä ikävuotta, niin siitä vaan, rupea yrittäjäksi, mutta minun verorahoillani sinä et Kakolassa sitten syö.
P.S. Tarkkasilmäisimmät lukijat ovat ehkä huomanneet blogin otsikon muuttuneen. Nyt kun elämässäni on toinenkin tärkeä Intastella, ei enää ehkä ole viisasta kutsua molempia samalla nimellä - ja siinä missä nimenmuutos kaupparekisteriin maksaa monta kymppiä, blogin nimen saa muutettua ilmaiseksi. Toivottavasti laaja fanieni joukko tästä muutoksesta huolimatta löytää myös Voi yhden kerran -blogin pariin.
