Kehtaanko mainitakaan, että juhlistin tänä vuonna itsenäisyyspäivää juuri sillä tavalla, jota oikeasti kauheasti halveksin. Vetelehdin sohvalla käsi naksupussissa, enkä suinkaan samalla esimerkiksi lukenut uutta kotimaista runoutta tai parhaiden asiantuntijoiden kirjoittamia teräviä analyyseja maamme tilasta, vaan katsoin Linnan juhlia. Argh, todellakin. Ja heti lähetyksen alettua aivan etsimättä löytyi minustakin se kai sukuperintönnöksi saatu herroja vastustava unohdetun kansan puolesta taistelija, joka silmät pakaralla tapittaa presidenttiä kättelevää kansakunnan kermaa - ja koko ajan ääneen ihmettelee, miten tuolla on noin punainen naama, tuolla kumma tukka ja tuolla peittonaan aivan hirveä riepu.

Seuraavana päivänä, synteettisen glutamaatin poistuttua elimistöstäni, saatoin suhtautua hävettävään kokemukseeni hieman kypsemmin ja kehittyneemmin - siis kääntää syyttävän sormen osoittamaan niitä, jotka toimivat vielä törpömmin, tai ainakin tekevät itsestään naurettavan suuremmilla areenoilla kuin vain omassa olohuoneessaan. Ihan oikeasti: katsoin Ylen uutiset ja luin Hesarin, eikä kumpikaan näistä arvostetuista valtamedioista ollut saanut Linnan juhlista irti mitään muuta uutista kuin sen, että tänä vuonna naiset olivat pukeutumisessaan suosineet erityisesti metallivärejä.

Oikein tässä pitää henkeään haukkoa. Meidän oman rakkaan maamme syntymäpäivän hienoimmat ja arvokkaimmat juhlat, ja ainoa niihin liittyvä varsinainen uutinen koskee naisten pukeutumista. Lisäksi Hesari oli ottanut asiakseen ryhtyä vielä arvostelemaan pukuja, ja esimerkiksi Anna Abreu sai sunnuntain lehdestä lukea, että hänen kuusi tuntia valmistettu ihokorunsa olisi jonkun tuomion enkelin roolin omaksuneen toimittajan mielestä kyllä saanut jäädä tekemättä.

Tämä kaikki herättää enemmän kysymyksiä kuin päähäni kerralla mahtuu. Kuten: Miksi naisten pukeutuminen ja ulkonäkö ovat uutisia? Miksi ei julistettu, että tänä vuonna Linnassa miehet suosivat erityisesti mustaa väriä? (Heti tuon kirjoitettuani aloin kyllä epäillä, että Lehti on jo jonakin vuonna uutisoinut jotain vastaavaa.) Miksi meillä ja muualla on niin pirusti tällaisia juhlia, joiden yksinomainen tarkoitus tuntuu olevan naisten vaatteiden ja kampausten esitteleminen? Ja miksi julkkisnaisten pukeutumisesta ei voi kirjoittaa ilman nyrpeää kriittistä sävyä - ihanko tosi laatumedioidenkin tarkoitus on nimenomaan nöyryyttää yksittäisiä henkilöitä kertomalla että hei, sinä muuten olet ruma, vaatemakusi on huono, ja näytitpä aika köppääseltä eilen telkkarissa?

Mutta tyhmiähän minä tässä vain tapani mukaan kyselen. Onhan selvää, että tunnettujen miesten - niin politiikan ja liike-elämän huippupaikoilla olevien kuin tavallisten julkimoidenkin - pukeutuminen on kokonaan arvostelun yläpuolella, ja todella säälittävänä pidettäisiin häntä, joka ryhtyisi asiakseen antamaan lausuntoja esimerkiksi juuri Linnan juhliin saapuneiden miesten hiustyyleistä tai pukujen istuvuudesta. Sen sijaan tunnettujen naisten pukeutumisen arvostelu on kansainvälistä arvostusta nauttiva instituutio. Ensin järjestetään jotkut bileet, joilla ei ole mitään muuta oikeaa tarkoitusta kuin kerätä paikalle paljon naisia juhla-asuissa. Sen jälkeen vatvotaan viikkokausia sitä, kuka näistä naisista oli pukeutunut hyvin ja kuka huonosti. Vatvomisen aikana puhkeaa vielä kukkaansa kaikki pienen ihmisen julkisuuden henkilöitä ja muita korkeassa asemassa olevia kohtaan tuntema kateus ja katkeruus, ja voi miten suloiselta tuntuukaan, kun vaikkapa jonkun moninkertaisen ministerin tai pitkän uran tehneen viihdeartistin voidaan yksissä tuumin todeta pukeutuneen HUONOSTI. Se makea vahingonilon tunne kantaa pienen ihmisen läpi harmaan arjen ja joulukuisen räntäsateen: hähää, ei ne julkkiksetkaan kaikkea osaa!

Toisin kuin valtakunnanmedioihin kirjoittavilla toimittajilla, ei minulla ole mitään vaikeuksia elää sen tosiasian kanssa, että joku Tanja Karpela näyttää tyrmäävän upealta silloinkin, kun hän on eduskunnan nurkan takana tupakalla kuin pahainen pissis. Mutta vaikka olenkin pelkkä tavisnainen, olen silti nainen, ja sitä kautta minunkin pukeutumiseni on jotain, jonka kautta minuakin voidaan alistaa ja nöyryyttää. Jos eivät toiset sitä tee, osaan iltapäivälehtien ja nyt myös valtakunnallisten laatumedioiden antamilla välineillä tehdä sen kyllä ihan itsekin. Katson jotakuta ihan minun kaltaistani, kiireellä aamulla kotoa lähtenyttä, joka on onnistunut pitämään tukkansa ojennuksessa, kasvonsa osapuilleen kiiltämättöminä ja paitansa sileänä iltapäivään saakka. Miksen minä vain osaa? Miksen minä kykene suhtautumaan vaatteisiin huolettomasti ja meikkeihin järkevästi? Miksei minulta mahdollisesti puuttuvia rahavaroja ole kompensoitu erehtymättömällä tyylitajulla, kuten vaikka tämän ystäväni tapauksessa? Miksi minä näytän kolmikymppisenä yhteiskunnan tukipilarinakin aina vain rahattomalta opiskelijanretkulta? Miksi naiseksi pukeutuminen on ammattimaista toimintaa, jota jokaisen naisen on harjoitettava oman toimensa ohella varhaisteini-iästä elämänsä loppuun saakka ja jossa ei silti koskaan voi olla riittävän hyvä?