Olen lukenut viime aikoina Antti Nylénin teosta Vihan ja katkeruuden esseet, ja sen hengessä tekisi mieli aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että kun porvarit ja moukat avaavat suunsa jostain aiheesta, on varmaa, että he ovat lähtökohtaisesti väärässä. Mutta koska Nylénin mielestä luultavasti minäkin kuitenkin olisin sekä porvari että moukka, kokeillaanpa toisenlaista aloitusta: kun keski-ikäiset avaavat suunsa jostain aiheesta, on varmaa, että mitään rakentavaa kannanottoa ei ainakaan tulla kuulemaan.

Niinkuin nyt tämä viime aikoina virinnyt keskustelu työurien pidentämisestä. Oli jokseenkin lähtökohtaisesti selvää, mitä julkisessa keskustelussa tullaan aiheesta sanomaan, kun ryhdytään kyselemään, mistä päästä työuria oikein tulisi pidentää. Hallituksen ehdotuksesta eläkeiän korottamisesta piti riidellä toista viikkoa, mutta sen riidan loputtua kaikki osapuolet pääsivät kahdessa tunnissa sopuun vaihtoehtoisesta ratkaisusta: eläkeikään ei missään tapauksessa tule kajota, joten tietenkin työuria pitää pidentää alkupäästä!

Miten olisikaan voinut edes olla mahdollista, että ratkaisu olisi ollut joku muu? Sanomalehdissä, radiossa, eduskunnassa, työmarkkinaosapuolissa ja missä vielä on töissä ainoastaan ihmisiä, joiden työurat ovat jo alkaneet. Heille olisi sosiaalinen itsemurha kaltaistensa joukossa ryhtyä ehdottelemaan, että ihan oikeasti voisi olla fiksu idea, jos eläkkeelle jäätäisiinkin paria vuotta myöhemmin kuin nykyään. Olivat he sitten minkä ikäisiä tahansa ja valmistuneet tai siirtyneet työelämään kuinka äskettäin hyvänsä, he ovat joka tapauksessa jo viivan paremmalla puolella. Sieltä on sitten kätevä huudella toisille vielä työuran alkuun pääsemättömille lorvailijoille ja lurjuksille, että työskennelkää tiiviimmin, jotta pääsette meidän eläkkeitämme maksamaan.

Samalla voi keksitellä kaikenlaisia todisteita sille, miten eläkkeelle jääminen yleisesti vaikkapa 65-vuotiaana olisi kaamea tragedia yksilölle ja turmio koko yhteiskunnalle. Eihän siinä nykyisten elinajanodotteiden mukaan jäisi kuin 11 - 18 vuotta laatuaikaa valokuvien järjestelemistä ja muita sellaisia askareita varten, jotka tehdään "sitten eläkkeellä". Kun pienten lasten päivätkin alkavat nykyisin jo 6-vuotiaana täyttyä säännöllisestä koulutyöstä (ja monet ovat siinä vaiheessa jo vuosikausia tottuneet heräämään varhain aamulla päiväkotiin), on syytä ihan pikkuisen ihmetellä, miten kummassa ihminen sitten elämänsä loppupuolella tarvitsee vuosikymmenten verran täyttä lepoaikaa, josta vielä maksetaan kohtuullinen korvaus. Onko se edes terveellistä?

On oireellista, että kun puhutaan työuran alkupäästä, esille nostetaan aina se (englanniksi tähän laitettaisiin sana proverbial) kolmikymppinen maisteri, joka ei ole ollut päivääkään töissä. Haastateltaviksi heitä ei jostain syystä kelpuuteta. Mutta kun puhutaan työuran loppupäästä, jutussa esiintyy - kuten maanantain 16.3. Kalevassa - eläkkeelle jäänyt palomies, röntgenhoitaja ja lennonjohtaja. Ovatko he maistereita? Ovatko he aloittaneet työuransa kolmikymppisinä? Onko heillä ylipäätään mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden työuran alusta nyt puhutaan? Nämä ihmiset ovat olleet työssä kaksikymppisestä tai vähän yli ja ehtineet eläkkeelle jäädessään jo tehdä melkoisen pitkän työuran; sitä paitsi he ovat yleensä ruumiillisen työn tekijöitä, joiden kohdalla on ymmärrettävää, jos askel alkaa kuuttakymmentä lähestyessä vähän lyhetä.

Maisteria, joka on aloittanut työnteon kolmikymppisenä ja jäänyt eläkkeelle 58-vuotiaana, ei löydy haastateltavaksi, koska sellaista ei ole. Myöhään valmistuminen on ylipäätään Suomessa varsin moderni ilmiö: me emme kerta kaikkiaan tiedä, milloin nämä myöhään valmistujat jäävät eläkkeelle, koska he porskuttavat työelämässä vielä täyttä häkää. Ehkä heidän huolella valittu työuransa, jota ennen ne valokuvat on ehditty järjestää ja muutama muukin "sitten eläkkeellä" tehtävä asia hoitaa kondikseen, tuntuukin lopulta alettuaan niin makealta ettei siitä noin vain malteta luopua. Voisiko olla?

Tähän vaiheeseen lienee syytä sujauttaa pieni vastuuvapauslauseke. Olen itse sitä kauheaa roskasakkia, joka valmistui maisteriksi lähes 28-vuotiaana. Ei, minun ei tarvinnut pyöriä yliopiston pääsykoemyllyssä vuosi toisensa jälkeen, sillä pääsin opiskelemaan haluamaani alaa jo ensimmäisellä yrittämällä suoraan lukiosta. (Voi saa-tanko sanoa, että yliopistojen pääsykokeistakin on pitänyt nyt ruveta keskustelemaan tässä yhteydessä - aivan kuin se mitättömän pieni porukka, joka yrittää samaa alaa opiskelemaan vuosikausia ja tosiaankin vain syljeskelee kattoon koko pääsykokeitten välisen ajan, olisi nyt muuttamassa tämän yhteiskunnan tasapainoa suuntaan tai toiseen. Korkeintaan kyse on tusinasta turhautuneesta Teatterikorkeaan pyrkijästä, jotka nyt ovat sosiaalitapauksia jo valmiiksi muutenkin.) Mutta siinä välissä vietin vuoden ulkomailla, toisen vuoden toista maisterintutkintoa aloittamassa, ja vielä pari vuotta huonosti palkatuissa paskahommissa gradunkirjoittamista pakoillen.

Näistä kadun vain viimeksi mainittua, enkä sitäkään kovin paljon. Olisi ehkä ollut eläkkeeni kertymistä ajatellen hedelmällisempää kirjoittaa gradu valmiiksi nopeammin. Mutta toisaalta koen siivoten ja tiskaten vietettyjen aikojen lisänneen roimasti työmotivaatiotani nyt, kun saan lopultakin tehdä itselleni mieluisaa työtä. Ulkomailla (yhtä lailla siivoten ja tiskaten) vietetty vuosi taas oli osa opintojani. Lyhyempi aika olisi riittänyt yliopistolle, muttei välttämättä minulle itselleni. Vuosi Manchesterissa oli minulle se grand European tour, joilta entisaikojen nuoret porvarismiehet hakivat oppia elämästä ja maailmasta ja myös itsestään; ilman tuota vuotta olisin myös paljon, paljon huonompi nykyisessä ammatissani kääntäjänä. Kun nykyajan nuorella väellä on lopultakin rahaa ja mahdollisuuksia matkustaa, aiotteko te vihoviimeisen kateelliset keski-ikäiset ottaa meiltä tämän oikeuden taas pois vaatimalla, että semmoiseen haihatteluun käytetyt vuodet pitää mieluummin puskea tuottavaa työtä? Luuletteko sillä parantavanne 1) työuriemme kestoa 2) työmotivaatiotamme 3) ammattitaitoamme 4) kielitaitoamme 5) kansainvälisessä kanssakäymisessä tarvittavia ominaisuuksiamme?

On myös jännittävää huomata, miten ehkä rikkonaisesti ja hapuillen alkuun päässyt työura vieritetään tässä keskustelussa täysin työuraansa aloittelevan itsensä kontolle: hän on laiska ja vetelä, missään rakenteissa (paitsi niissä kauheissa yliopiston pääsykokeissa) ei ole mitään ongelmia. Unohdetaan se, että monet nuoret miehet haaskaavat elämästään puoli vuotta armeijassa tai jopa kolmetoista kuukautta sivarissa (ynnä sivarikurssin alun odotteluun kuluva aika!) samoihin aikoihin, kun pitäisi päästä opintojen syrjään kiinni. Unohdetaan se, että monet nuoret naiset saavat samoihin aikoihin lapsia, niitä meidän eläkkeidemme maksajia. Unohdetaan se, että monet korkeammalla iällä opintonsa aloittaneet ovat saattaneet tehdä jo jotain toista työtä monta vuotta ja että heidän opiskelumotivaationsa on monesti korkeampi kuin meillä, jotka livahdamme yliopistoon hädin tuskin täysi-ikäisinä. Unohdetaan se, että pelkkä valmistuminen ei takaa työllistymistä ainakaan omalle alalle; harva ottaa töihin vastavalmistunutta maisteria, jolla ei ole jonkinlaista soveltuvaa työkokemusta. Unohdetaan se, että monien nuorten, erityisesti kunnallisilla aloilla työskentelevien naisten, työsopimuksia pätkitään puolilaittomilla tavoilla ja nuoret opettajat lomautetaan kesän ajaksi ilman omaa syytään. Erittäinkin unohdetaan se, että myös muu kuin suoraan omaa alaa tukeva työnteko on kuitenkin työtä, josta maksetaan palkkaa ja vastaavasti veroja.

Millään valtiovallan päätöksellä ei voida muuttaa sitä tosiasiaa, että nuori ihminen on usein epävarma olento, joka haluaa ehkä vähän vaellella ja kokeilla ennen lopullista päätöstään. Jos tämä oikeus otetaan häneltä pois, sitten työputkesta pitää päästä pois kesken kaiken opintovapaille, sapattivuotta pitämään, alaa totaalisesti vaihtamaan, pitkille sairauslomille, hautaan lepäilemään. Ylipäätään meitä kolmikymppisiä pakkaa naurattamaan lehdissä kirjoittavien keski-ikäisten käsitys siitä, että työura on joku suora putki, jota nyt muutamalla maagisella eleellä saadaan vaivatta pidennettyä alkupäästään. Tuskin se on ihan rehellisesti sanoen sitä ollut kovin monelle keski-ikäisellekään. Kansanedustajienkin sopparit ovat taas katkolla parin vuoden päästä, joten kuunnellaanpa nyt tarkasti, millaisen todellisuuskäsityksen varassa kukin heistä elää.