Kun ensimmäiset iskut pohjanmaalaisille turkistarhoille tehtiin 1990-luvun puolivälissä, tunnustan nyt, että olin silloin iskuista jonkin verran ilahtunut. Vihdoinkin keskustelu turkistarhauksen oikeutuksesta elinkeinona käynnistyi  Suomessakin. Mutta kun iskuja tuli aina vain lisää, ei se tuntunutkaan enää yhtä riemastuttavalta. Tarhauksen oikeutuksesta käyty keskustelu tyrehtyi ja uudet iskut alkoivat tuntua vain turhauttavilta ilkivallanteoilta, joilla ei ollut sen syvällisempää merkitystä kuin yksittäisten ihmisten omaisuuden vainoaminen.

Nykyisin olen yhä sitä mieltä, että turkistarhaus saisi loppua Suomessa ja muuallakin, mutta toivon, että se tapahtuisi ensisijaisesti turkisten kysynnän katoamisen kautta. Vaikka turkikset ovatkin minusta periaatteessa turhia, tuntuisi silti melkoisen törkeältä ryhtyä kiusaamaan yksittäisiä turkistarhaajia ja vaatia heitä luopumaan elinkeinostaan tässä paikassa.

Ja miksikö herkistyin nyt kertomaan tämän opettavaisen tarinan suhteestani turkistuotantoon? Siksi, että sillä on monia yhtäläisyyksiä sen kanssa, mitä ajattelen uskonnosta, tuosta kuumasta trendiaiheesta, jonka käsittelyyn esimerkiksi Tuomas Enbuske päätti Epäkorrektia! -sarjansa 22.12. Yleensä nautin Enbusken sarjasta, ja varsinkin se huippu-urheilua panetteleva jakso oli tosi hyvä, hähää. Mutta nyt, kun en ollutkaan Enbusken kanssa kaikista hänen väitteistään samaa mieltä, huomasin hänen retoriikkansa heikkoudet. Uskontoja kritisoimaan oli valittu fiksuja, useimmiten akateemisia henkilöitä, kun taas uskovia sai edustaa karismaattinen herätyskokous ja muutama sattumanvaraisesti poimittu, ilmeisesti juuri päättyneen kielilläpuhumisen jäljiltä vielä hikinen tavis.

Tuomas Enbuskekin siis paljasti olevansa yksi näistä nykyään niin kovin äänekkäiksi ryhtyneistä uusateisteista, joita tapaan mielessäni nimittää taisteleviksi ateisteiksi. (Jos joku nyt ihmettelee, niin joo, kyllä mielleyhtymä Taisteleviin metsoihin on ihan oikea. Samalla lailla nämäkin tuntuvat käyvän yksinäistä sotaansa jossakin syrjäisellä salomaalla, kaukana meidän muiden elämästä.)

Ja sitten ne iänikuiset puheenaiheet, voi jumalan pyssyt! On selvää, että taistelevat ateistit ovat velkaa lähes kaikesta Richard Dawkinsille ja hänen Jumalharhalleen, koska kaikki uskontoon kriittisesti tai analyyttisesti suhtautuvat ohjelmat tuntuvat nykyään käyvän läpi ne samat Dawkinsin kirjasta poimitut teesit.

Esimerkiksi tämä paasaus "luonnontieteellisestä maailmankuvasta". En muista, että vielä viitisen vuotta sitten ketään tuntemaani ihmistä olisi suuresti kiusannut se, että kaikki eivät usko maailman saaneen alkunsa alkuräjähdyksessä vajaa 14 miljardia vuotta sitten. Nyt, jos eleelläkin ilmaiset suhtautuvasi ateismiin jotenkin kriittisesti, sinua ryhdytään saman tien pommittamaan joillakin ihme kreationismijutuilla. (Kuten tämänkin blogin kommenttipalsta todistaa.) Yhtään oikeaa kreationistia en ole koskaan tavannut, joten ilmeisesti ateisteja hatuttaa, kun he eivät ikinä pääse missään Tiede-lehden keskustelupalstan ulkopuolella antautumaan suureen maailmansyntyä käsittelevään sotaan - ja kaatavat sitten toiveikkaana argumenttinsa kenen tahansa vastaantulijan niskaan.

Tosiasiassa tässä sohvassa istuessani minulle on herttaisen yhdentekevää, onko maailma syntynyt sotkanmunasta, alkuräjähdyksessä vai luomisen tuloksena. Ihan yhtä sama se on kaikille muillekin, lukuunottamatta niitä muutamaa sataa tai tuhatta ihmistä, jotka maailmanlaajuisesti tutkivat asiaa työkseen. On raivostuttavaa keskustelun sivuraiteille vetämistä ruveta kinaamaan jostain maailman synnystä silloin, kun voisimme puhua kiihkottomasti siitä, mitä uskonto ihmisille oikeasti merkitsee, miksi niin moni on uskossa tai ei ole uskossa, ja mitä se kertoo elämästä ja maailmasta ja yhteiskunnasta ja ihmisestä.

Jokaisen ihmisen elämä tuntuu olevan suunnaton tragedia, josta hengissä ja joten kuten järjellisinä selvitäksemme tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Oman käsitykseni mukaan tämä on se tarve, jota varten usko on aikoinaan syntynyt - ja jota varten ovat sittemmin kehittyneet taide ja poliittiset aatteet ja kaikenkarvaiset muutkin psykologiset mekanismit. Koska uskonto on vanha ilmiö, ovat sitä tukevat rakenteetkin iäkkäitä ja vakiintuneita. Mutta uskonnon tapaan esimerkiksi taidekin voi tuottaa yksityisiä elämyksiä, tarjota lohtua ja selityksiä kaiken kaoottisuudelle, ja silti sitä viljellään kunnallisissa taidelaitoksissa verovaroin ja kulttuurisetelien voimin.

Kun sitten ryhdyn esimerkiksi katsomaan uskonnosta kertovaa tv-ohjelmaa, haaveenani on aina, että siinä puhuttaisiin uskosta tästä näkökulmasta. Olisi aivan fantastista, jos voitaisiin kehittää menetelmä, jonka avulla pystyttäisiin tutkimaan niitä ajatusrakenteita, joiden varassa yksityiset ihmiset pärjäävät päivästä toiseen. Olisi kiehtovaa päästä tutustumaan siihen taikauskon, ympäröivästä arkielämästä repäistyjen tiedonmurusten, ylevien aatteiden ja alhaisten tunnereaktioiden kudelmaan, jolla jotenkin yritämme selittää tapahtumia itsellemme, selvittää elämäämme eteenpäin ja tehdä sen kaaoksesta järjellistä. Mutta kun halutaan todella ymmärtää ihmismieltä ja siellä vallitsevaa myllerrystä tai tuottaa suurempaa suvaitsevaisuutta ja lisätä yleistä onnellisuutta, taistelevilla ateisteilla ei tunnu olevan tässä tehtävässä kummoistakaan jakoa. Istutaan vain herätyskokouksessa silmiä pyörittelemässä kuin Tuomas Enbuske ohjelmassaan ja tunnetaan tavattoman suurta tyydytystä oman oikeassaolemisen ja muiden ihmisten typeryyden tähden.

Kun ensimmäisen kerran kuulin ateismin uudesta noususta 2000-luvun puolivälissä, tunnustan nyt, että olin silloin asiasta jonkin verran ilahtunut. Vihdoinkin keskustelu kirkon oikeutuksesta olla yhtä pataa valtion kanssa käynnistyi Suomessakin. Mutta kun ateisteja tuli aina vain lisää, ei se tuntunutkaan enää yhtä riemastuttavalta. Uskonnon yksinoikeuksista käyty keskustelu tyrehtyi ja uusateistit alkoivat tuntua vain tylsiltä öykkäreiltä, joilla ei ollut sen syvällisempää sanottavaa kuin yksittäisten ihmisten elämänkatsomuksen vainoaminen.

Nykyisin olen yhä sitä mieltä, että uskonnon erityisasemalle saisi tulla loppu Suomessa ja muuallakin, mutta toivon, että se tapahtuisi ensisijaisesti kirkon ja valtion erottamisen kautta. Vaikka uskonnot ovatkin minusta periaatteessa turhia, tuntuisi silti melkoisen törkeältä ryhtyä kiusaamaan yksittäisiä uskovia ja vaatia heitä muuttamaan maailmankuvaansa tässä paikassa.