En koskaan aikonut mennä naimisiin, ja silti meillä on syöty juhlista jääneitä herkkuja joka päivä jo kohta kolmen viikon ajan.

Mutta en minä koskaan aikonut ryhtyä yrittäjäksikään, ja silti tässä nyt valmistaudutaan ensimmäisen tilinpäätöksen laatimista varten. Ja siinä missä naimisiinmenoa piti suunnitella yli puoli vuotta - joskaan ei tosissaan harkita hetkeäkään - yrityksen perustaminen oli mahdollisimman kaukana tulevaisuuttani varten pohtimieni vaihtoehtojen joukosta vielä pari kuukautta ennen sitä päivää, jolloin sitten kaupparekisterin ovia lopullisesti kolkuttelin. Toiminimen perustamista olin toki joskus miettinyt, kyllä, mutta yrittäjäksi ryhtymistä en ollenkaan.

Mitekäpä olisinkaan voinut tietää, että kyseessä on ihan sama asia. Tavallinen opiskelija/harjoittelija/palkansaaja kun lehtiä lukiessaan ja maailmanmenoa muuten seuratessaan joutuu helposti sellaiseen käsitykseen, että yrittäjyys on jotain, jota varten ihmisen täytyy joko syntyä tai sitten hyvin varhaisesta vaiheesta saakka kasvaa. Yrittäjyys vaatii kuulemma riskinottoa, rohkeutta, heittäytymistä ja muita jaloja ominaisuuksia. Yrittäjä on vastuunkantaja, elinkeinoelämän moottori, yhteiskunnan tukipylväs.

No höh. Yli puoli vuotta kestäneen yritystoiminnan jälkeen ihmettelen edelleen, missä vaiheessa alan tarvita noita ominaisuuksia, jos niitä minulla ensinnäkään on. Riskinottajien ja vastuunkantajien sijasta suosittelisin yrittäjäksi ryhtymistä ensisijaisesti sellaisille ihmisille, joiden mielestä on mälsää lähteä aamulla räntäsateessa polkemaan kohti työpaikkaa. Jos opiskeleminen oli sinusta hauskaa, rakastat yrittämistä: siinäkin saat itse päättää, miten paljon duunia pusket ja mihin vuorokaudenaikaan töitäsi teet. Tai jos henkilönvuokrausyrityksen puhelinsoitot eivät hermostuttaneet sinua, silloin yrittäjyyskin varmaan sopii. Itse asiassa kännykän pirinän - tai paremminkin sähköpostiviestien saapumisäänen - tahdissa tanssimisen osalta tämä homma muistuttaa kaikista aikaisemmista työ- ja harjoittelupaikoistani eniten henkilönvuokrausfirman listoilla olemista, paitsi sillä erotuksella, että itse työ on hauskaa ja (melkein) jokainen toimeksianto kuin pieni lahja. Minua kysytään, minua tarvitaan, minun osaamisestani halutaan maksaa!

Itse asiassa yrittämistä voisi ehkä eniten suositella niille, joiden mielestä työ on mukavaa. Yrittäjänä saan nauttia siitä käsittämättömästä autuudesta, että työpäivästäni suurin osa todella kuluu itse työn tekemiseen. Lähes kaiken muun voin jättää pois (työvaatteiden valinnan, kahvihuoneessa notkumisen, työpaikan sosiaalisten suhteiden kanssa saikkaamisen!) tai ulkoistaa maksua vastaan.

Mutta kun yrittäjyydestä puhutaan joko tavallisen kansan mediassa tai yrittäjien omissa lehdissä, niin suositellaanko siellä yrittäjäksi ryhtymistä henkilölle, joka on kotona viihtyvä ja lusmuiluun taipuvainen? No ei. Minulle tulee Oulun yrittäjien uutiskirjeen lisäksi Pohjois-Pohjanmaan Yrittäjälehti, Suomen Yrittäjäsanomat ja vielä valtakunnallinen Yrittäjä-lehti, ja kaikki ne laulavat samaa laulua rohkeudesta ja vastuunotosta. Lisäksi ne antavat yrittäjyydestä aivan ihmeellisen miehisen, teknisen ja teollisen kuvan.

Suomalaisista yrityksistä reilusti yli puolet, itse asiassa lähemmäs kaksi kolmasosaa, on yksinyrittäjien omistamia. Suomen noin 230 000 yrityksestä naisten omistamia on noin 74 000 eli reilusti kolmasosa. Luulen, että moni minunkaltaisistani naispuolisista yksinyrittäjistä ei pidä yrityksensä merkittävää kasvattamista toivottavana tai edes realistisena vaihtoehtona, vaan on peräti tyytyväinen, jos oman yrityksen tuoman vapauden ja arvovallan lisäksi saa työstään suunnilleen suomalaisten keskipalkan suuruista rahallista korvausta. Silti yrittäjälehtien näkökulma on ensisijaisesti kasvuyritysten näkökulma. Valokuvissa pukupäällystäiset miehet paasaavat suhdanteista ja kilpailusta, ja unohtavat täysin sen, että jossain kaukana siellä talouselämän tahman alapuolella palvelualan pienet, pääasiassa naisomisteiset, yritykset tekevät ne työt, jotka eivät lopu, osoittivat käyrät sitten mihin suuntaan tahansa.

Suomessa naisyrittäjien vähäistä määrää kaikista yrittäjistä tunnutaan yleisesti pitävän ongelmana ja murehditaan, kun akateemisesti koulutetut eivät tahdo ryhtyä yrittäjiksi. Ja uskallanpa arvata, ettei yrittäjiä tule merkittävästi lisää naisten, akateemisten tai muiden tavanomaisen vastuullisesti elämään suhtautuvien joukosta niin kauan kuin kaikki - varsinkin yrittäjät itse - tahtovat pitää yllä mielikuvaa siitä, että yritystoiminta todellakin vaatii jotain yli-inhimillisiä ominaisuuksia. Sen sijaan näitä laillisuuden rajamailla toimivien nuorten miesten senttihuutokauppoja saamme varmasti lisää silloinkin. Jos on tottunut pitämään kiinni sovituista aikatauluista ja huolehtimaan omista raha-asioistaan keskimääräisen huolellisesti, kyllä yrittämisestäkin selviää. Jos tavoitteena sen sijaan on saada ensimmäinen miljoona kasaan ennen kahdettakymmenettäviidettä ikävuotta, niin siitä vaan, rupea yrittäjäksi, mutta minun verorahoillani sinä et Kakolassa sitten syö.


P.S. Tarkkasilmäisimmät lukijat ovat ehkä huomanneet blogin otsikon muuttuneen. Nyt kun elämässäni on toinenkin tärkeä Intastella, ei enää ehkä ole viisasta kutsua molempia samalla nimellä - ja siinä missä nimenmuutos kaupparekisteriin maksaa monta kymppiä, blogin nimen saa muutettua ilmaiseksi. Toivottavasti laaja fanieni joukko tästä muutoksesta huolimatta löytää myös Voi yhden kerran -blogin pariin.