Esittelen äijän käsitteen. Paitsi mainiosta ruokajugurtista (osuvasta nimestä ja koko tuotteen esittelystä kiitos Kauralle), kyse on myös, no, kyllä te tiedätte. Hipit kutsuivat niitä systeemiksi, punkkarit niiksi, toisen aallon feministit patriarkaatiksi. Ne ovat niitä, joiden kuvia näet, kun avaat sanomalehden kotimaan- tai politiikkasivut. Ne ovat yleensä miehiä, yleensä hyvinvoivan näköisiä, ja yleensä kuvaan voi helposti kuvitella mukaan itsetyytyväisen hekotuksen. Mikään kriisi maailmassa ei näytä pyyhkivän hymyä äijän kasvoilta, sillä yleensä hänellä on sormensa sopassa jollakin tavalla, ja kulissien takana asiat menevät todellisuudessa juuri kuten äijä on suunnitellutkin. Äijäyhteiskunta kurkkii tasa-arvoisen ja sivistyneen Suomemme pinnan alta niin Kanerva-kohussa kuin vaalirahoitussotkussakin.

Ja mitäs äijillä sitten on tekemistä SDP:n tuoreen puheenjohtajavaalin kanssa? Eikö Jutta Urpilaisen valinta pitäisi olla varsinainen räkänauru päin äijien kasvoja? Hän on nuori, hän on nainen, ja hän on vieläpä kotoisin Lapualta eli melekeen meirän krannista. Niin yks hailee kuin puoluepolitiikan minun näkökulmastani pitäisi ollakin, tulisihan tämmöisen valinnan sentään saada minut edes vähän hyvälle tuulelle.

Pääkirjoituksissa on luonnehdittu valintaa lähinnä herttaisella sanalla raikas, mutta tahdikkaasti varottu kommentoimasta sanallakaan sitä, että Urpilainen on nainen - vaikka hän on sentään puolueensa ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja, koskaan, ikinä, milloinkaan. (Huomatkaa: ei sitä tarvinnutkaan odottaa kuin sataviisi lyhyttä vuotta.) Jonkin verran kommenttia on sentään löytynyt siitä, että Urpilainen on puoluejohtajaksi varsin nuori, mistä syystä hänen poliittiset linjauksensa ovat kevyesti epämääräisiä.

Pääkirjoituksissa sitä ei kehdata sanoa, mutta eikö se nyt ole kuitenkin kaikille selvää, että Urpilaista valittaessa valittiin nimenomaan ikä ja sukupuoli? Ensinnäkin Urpilaisen valinnalla SDP osti samalla itselleen ilmaista mainosaikaa sata kertaa enemmän kuin jos puheenjohtajaksi olisi valittu joku tarjolla olleista keski-ikäisistä miehistä. Nyt SDP muuttui kertaheitolla suupielet aina alaspäin esiintyvän Eero Heinäluoman puolueesta nuoreksi ja dynaamiseksi, ihan kuin punaiseen jakkupukuun pukeutunut Urpilainen itse.

Toinen punaisten jakkupukujen ystävä Arja Alho syytti viime eduskuntavaalien jälkeen puoluettaan nuorten, valokuvassa hyvältä näyttävien naisten suosimisesta kokeneempien kustannuksella. Vaikkei kukaan Alhon puheita tuntunut sanallakaan noteeraavan, minusta ne eivät olleet pelkkää rannalle jääneen jämsän käninää, vaan aivan aiheellista kritiikkiä, jonka kohteena olisivat tosin voineet olla kaikki muutkin puolueet. Oletteko huomanneet, että Suomessa keski-ikään tulleiden naisten poliittiset urat vain loppuvat? Mihin he kaikki oikein katoavat? Eivät Suomen Pankkiin tai Sitraan tai valtionyritysten johtoon ainakaan, toisin kuin sopivan lähelle eläkeikää päässeet miespuoliset entiset poliitikot.

Nuoria naisia politiikasta kyllä löytyy, jopa enemmän kuin nuoria miehiä. Uskon vilpittömästi, että monia näistä naisista ovat siivittäneet urallaan eteenpäin heidän älykkyytensä, taitavuutensa ja asiaosaamisensa. Mutta saattaa olla, että joku joskus jossain on saanut ihan pikkuisen apua myös puolueensa kokeneemmilta - miespuolisilta - politiikoilta. Nuori nainen kun ei ihan aina ole vanhan äijän täydellinen vastakohta, ei varsinkaan politiikassa, jossa ainoastaan kokemuksen ja pitkän uran kautta saavutettavilla verkostoilla ja taidoilla on valtava merkitys sille, kuinka paljon valtaa henkilölle oikeasti keskittyy.

Edellisestä naispuolisesta suuren puolueen puheenjohtajasta, Anneli Jäätteenmäestä, juoruttiin, että hän pääsi asemaansa vain koska lapualaiset äijät olivat niin päättäneet. Mutta kun Jäätteenmäki valittiin puoleensa puheenjohtajaksi, hänellä oli valinnan hetkellä sentään viidentoista vuoden kansanedustajakokemus ja myös ministerikokemusta. Äijien tukema tai ei, ainakin se tuki katosi salamannopeasti, kun Jäätteenmäki joutui vaikeuksiin.

Jutta Urpilainenkin saattaa olla vaikka kuinka lahjakas ja taitava poliitikko, mutta sillä ei välttämättä ole mitään väliä. Pahimmassa tapauksessa hänet valittiin demarien muutoskauden puheenjohtajaksi, joka saa viedä läpi joukon epämiellyttäviä mutta välttämättömiä päätöksiä tunnetusti kriisinsä kanssa kipuilevassa puolueessaan ja samalla uhrata oman nahkansa puolueensa äijien puolesta. Jos oikein huonosti käy, ei mene kuin pari vuotta, kun äijät jo kyllästyvät häneen, minkä jälkeen hänet voidaan teurastaa ja repiä kappaleiksi, ja puolue palaa päiväjärjestykseen palkitsemalla puheenjohtajan tehtävällä jälleen jonkun ansioituneen äijän.

Nyyh, nyyh. Ehkä koskaan aikaisemmin en ole blogissani toivonut näin kovasti, että olisin totaalisesti metsässä kaiken juuri sanomani kanssa, ja että ikävä tunne äijäyhteiskunnasta onkin pelkkää postfeminististä paranoiaa. Herättäkää minut kahden vuoden kuluttua ja kertokaa, että olin väärässä.