Apua, apua. Kaikki ovat jo viikkokausia puhuneet Sex and the City -elokuvasta. Mutta minä en ole koskaan katsonut yhtään jaksoa sitä tv-sarjaakaan, enkä siis yhtään tiedä, mitä mieltä koko kulttuurituotteesta pitäisi olla. Häiritsevintä tässä on se, että joidenkin lähteiden mukaan kyseessä on vähintään epäsovinnainen, terävä ja hauska, ellei peräti yhteiskunnallisesti merkittävä ja feministinen sarja. Olenkohan nyt mennyt menettämään jotain olennaista?

Luen hermostuneena Nyt-liitettä 23/2008, jossa Sex and the City on päässyt kannen ja pääkirjoituksen lisäksi myös elokuva-arvosteluun ja kolmen sivun mittaiseen juttuun. Ensin haastatellaan tutkija Laura Saarenmaata: "Sarja alkoi rosoisempana. Sitten tapahtui luokkaretki: keskiluokkaiset työssäkäyvät naiset siirtyivät jetsettiin." Sitten avautuu Sarah Jessica Parker: "Mutta toki Carrie rakastaa edelleen upeita vaatteita, ja pukeudun muun muassa Chanelin, Diorin ja Vera Wangin suunnittelemiin hääpukuihin." Hienoa, nyt alkaa jo polttaa. Ja mitäs leffa-arvostelussa sanotaankaan: "En ole ikinä nähnyt missään niin räikeää tuotesijoittelua kuin Sex and the City -elokuvassa. Merkit ja design-suunnittelijoiden nimet tursuvat joka nurkasta ja hyllyltä... Tuotesijoittelu vaikuttaa useissa kohtauksissa myös käsikirjoituksen tasolla. Siksi se lähes tuhoaa koko elokuvan."

Aah, loistavaa, kiitos kiitos kiitos! Voin taittaa lehden tyytyväisenä kokoon, sillä nyt minullakin on mielipide Sex and the Citystä.

Sillä jos kerran elokuva ja sarja ovat täynnä tuotemerkkejä ja design-suunnittelijoiden nimiä, silloin pystyn aivan hyvin ilman kummankaan näkemistä toteamaan, että millään tavalla feministisiä ne eivät ainakaan voi olla. Ja jos sarja on vastuussa siitä, että jopa minä nykyään tiedän Manolo Blahnikin nimen ja ammatin, niin silloin se on naisille suorastaan vaarallinen.

Haute couture ja huippukalliit kansainväliset design-merkit ovat ehkä hirvittävintä naisvihamielistä toimintaa, jota ei ole vielä säädetty laissa rangaistavaksi. Sieltä tulevat ne langanlaihat mannekiinit, puolialastomat hajuvesimainosten naiset ja muut tavallisen naisen arkipäivää hankaloittavat yksityiskohdat - ja irvokkainta on se, että brändättyjä tavaroita palvoessaan naiset itse asiassa palvovat hyvinvoivia suuryrityksiä ja viime kädessä niiden hallituksissa istuvia pulleita äijiä. Ei se Vuittonin Louis niitä veskojansa itse ompele, jos satuitte ihmettelemään, sillä taitaa olla liian kiire lennellä yksityiskoneella jetsetbileistä seuraaviin ja hohotella limusiininsa takapenkillä.

Olkoon sarja kuinka viihteelliseksi tarkoitettu hyvänsä, minusta on joka tapauksessa moraalitonta rohkaista naisia kuluttamaan rahansa järjettömän kalliisiin vaatteisiin, kenkiin ja laukkuihin, jotka menettävät muodikkuutensa seuraavan malliston tullessa markkinoille. Miksi tavallisen ihmisen pitäisi olla kiinnostunut tuotteista, joiden hinnat eivät ole missään suhteessa hänen tuloihinsa? Jos olen ymmärtänyt oikein, Sex and the Citynkin naiset käyvät kukin suhteellisen tavallisissa keskiluokkaisissa töissä. Kun he vielä maksavat asumisestaan yhdessä maailman kalleimmista kaupungeista, miten heillä muka voi olla varaa design-tavaroihin? Heillä taitaa kaikilla olla aika rikkaat miehet elättäjinään, eikö vain?

Ja siinä se asian ydin oikeastaan tulikin. Oletteko milloinkaan kuulleet pariskunnasta, jossa hyvin tienaava nainen elättäisi miesystävää, joka puolestaan syytää kaikki rahansa Bossin pukuihin? Ei edes komediasarjoissa esiinny sellaisia. Niitä ei esiinny, koska yksi, naisia ei tässä yhteiskunnassa kannusteta varallisuuden hankkimiseen saati sen tuottavaan sijoittamiseen, vaan ainoastaan sen tuhlaamiseen toinen toistaan järjettömämpiin kohteisiin - jopa "yhteiskunnallisesti merkittävien" ja "feminististen" tv-sarjojen taholta. Eikä semmoisia pariskuntia esiinny, koska kaksi, kukaan mies ei tarvitse määräänsä enempää mittatilauspukuja. Itse asiassa mies ei tarvitse niitä yhtään ja voi silti olla politiikan tai liike-elämän huipulla. Miehen menestys ei joitakin marginaalisia tapauksia lukuunottamatta ole millään alalla riippuvainen hänen ulkonäöstään, tai ei ainakaan hänen vaatteidensa merkeistä. Nainen taas ei ole milloinkaan riittävän kaunis, riittävän huolellisesti meikattu ja ennen kaikkea riittävän timmissä jakkupuvussa, etteikö häntä voisi silti ulkonäkönsä puolesta solvata ja vähätellä.

Naiset! Älkää nyt herranjumala suostuko huijattaviksi tällä tavoin. Pitäkää rahanne älkääkä syytäkö niitä design-roippeisiin, älkää edes viihteen varjolla päiväunelmissanne. Jos haluatte nauttia arjessanne - tai jos arkenne on yhtä juhlaa, niin sitten juhlassanne - huolellisesti valmistetuista, hyvin suunnitelluista, kauniista ja kestävistä ylellisyystuotteista, niin ottakaa netti käteenne ja etsikää lähialueeltanne joku alaansa ja tuotteisiinsa ammattiylpeydellä suhtautuva käsityöläinen. Jos valitsette naisen, niin silloin tuette samalla toisten naisten omaehtoista työllistymistä ja yrittäjyyttä. Joka tapauksessa teillä on mahdollisuus omalla panoksellanne lisätä kauniiden, rakkaudella valmistettujen ja parhaassa tapauksessa täysin uniikkien tuotteiden - ei edes Sarah Jessica Parkerilla ole samanlaisia! - osuutta maailmassa lammasmaisten labeleitten kustannuksella. Siinä sitä on feminismiä tilastojenkin mukaan noin kolme miljoonaa kertaa enemmän kuin jossain kurttuisessa Diorin kääkässä.