Olen lukenut nyt jonkin matkaa Richard Dawkinsin teosta The God Delusion - niin, sitä aitoa, alkuperäistä ateismin manifestia, jota odotellessani jouduin turvautumaan kaikenkarvaisiin halpoihin jäljittelmiin. Koska kirja on vasta aluillaan, en halua sanoa siitä vielä kovin paljoa. Ainakin yksi asia on kuitenkin jo käynyt hyvin selväksi: Dawkins tahtoo - tarvittaessa ah niin ratkiriemukkaan nerokkaita myrkyllisiä letkautuksia käyttäen - saada lukijan ymmärtämään, että siinä missä ateismi on järkevää, usko ja uskonnot ovat järjettömiä.

Ilkeämielinen voisi sanoa, että eihän kirjan suosion ja pokkaripainoksen kansiin painettujen ylistystekstien motiiveja tarvitse tuon kauempaa hakeakaan. Tokihan me kaikki haluamme olla järjen puolella järjettömyyttä vastaan, paitsi nyt tietty sitten jotkut kissankasvattajahipit ja yritysjohdon konsultit, jotka paasaavat kaiket päivät intuitiosta ja sydämen kuuntelusta. Mutta me muut, mehän olemme fiksuja ja järkeviä ihmisiä, eikö niin?

Dawkinsille haluaisin tässä vaiheessa nyt vain huomauttaa, että silkka seinillehyppivä järjettömyys on tässä maailmassa uskontojen lisäksi institutionalisoitu aika monella muullakin taholla. Tekisi mieli mainita nyt vaikka muoti tai urheilu tai tv-viihde, mutta jospa kerrankin kirjoittaisin jostain sellaisesta, mistä jotain tiedänkin: kielistä. Vaikka käännöstoimen pääosastolla työskentelevänä minun ei tietenkään tule mieleenikään kyseenalaistaa Euroopan unionin monikielisyyspolitiikan järkevyyttä, silti syvällä sisimmässäni tiedän, että, niin, järjetöntähän se pohjimmiltaan on.

Sillä jos kieliasioihin voisi suhtautua puhtaalla järjellä, Euroopassa ellei koko maailmassa olisi tietenkin palattu latinan tapaiseen yhteen yleiskieleen, jolla kaikki kansainvälinen viestintä voitaisiin hoitaa. Poliittisista syistä tuon kielen valitseminen olisi voinut olla vähän haasteellista, mutta huoli pois, onhan meillä myös puolueettomia ehdokkaita. Kuten nyt vaikka esperanto, tuo keinotekoinen, nimenomaan helposti opittavaksi suunniteltu kieli. Lähes täydellinen keksintö siis. Ja silti, jostain syystä, yli sata vuotta kehittämisensä jälkeen esperanton puhujien määräksi edelleen arvioidaan enimmilläänkin vain noin kaksi miljoonaa. Katsoessani oman esperantonryhmäni osanottajien ikärakennetta en varsinaisesti saata laittaa lanttiani likoon senkään puolesta, että esperanton parhaat päivät olisivat vielä edessäpäin.

Koko syksyn ajan ekspatriaateille ylimääräistä hupia tarjonneet Belgian sisäiset kiistat ovat mainio näyte siitä, miten kieleen - kuten monilla muilla seuduilla uskontoon - on ripustettu kokonainen kansallinen identiteetti. Tarvitsisiko flaamien ja valloonien kinastella keskenään tyhjänpäiväisistä, jos he kaikki puhuisivat samaa kieltä? Muistaisivatkohan he enää eri kansoihin kuuluvansakaan? Tai entäpä Suomen tilanne. Olen ymmärtänyt, että Suomessa on tänä syksynä keskusteltu paljon Yleisradion asemasta, ja ainakin oma tietolähteeni keskustelisi tässä yhteydessä mielellään myös ruotsin kielen asemasta. On totta, ettei ruotsin kielen asemaa Suomessa yleensä tai Yleisradiossa erityisesti voi sitäkään oikein järjellä selittää. Järkevästi ajatellen voitaisiin jopa sanoa, että kun kaikki suomenkieliset kerran oppivat koulussa ruotsia ja kaikki ruotsinkieliset suomea, voidaan kaikki Yleisradion lähetykset panna kielittäin puoliksi ja lähettää mikä hyvänsä ohjelma ruotsiksi tai suomeksi. Miksi kumpikin kieliryhmä muka tarvitsisi omat nuorisokanavansa ja vanhustenkanavansa ja kansankanavansa ja taidekanavansa?

Mutta kun, mutta kun. Kuten uskonasioita, ei kieliasioitakaan aina voi selittää vain järjellä tai järjettömyydellä. Ihmiset, kansat ja poliittiset päätökset tapaavat olla vähintäänkin järjettömiä, se on maailmassa enemmän sääntö kuin jokin erikoistapaus. Mutta kun asiat menevät päin mäntyä, ei selitykseksi kelpaa se, että ihmiset nyt vain ovat niin tyhmiä ja järkevästi asioihin suhtautumalla kaikki muuttuisi helpoksi.

Yksi mieleenpainuvimmista tv-elämyksistäni on ollut se useita vuosia sitten lähetetty keskusteluohjelma, jossa Matti Wuori puolusti yksilön oikeutta tupakointiin. Siinä tuo täysin kiistämättä paljon minua ja luultavasti sinuakin fiksumpi ja lahjakkaampi henkilö istui tv-kameroiden edessä ja ylpeänä tunnusti oman villin epärationaalisen puolensa. Vaikka mies tasan tarkasti tiesi tupakoinnin terveydelliset vaarat ja oli ne jo itsekin saanut konkreettisesti kokea, vaikka hän erittäin todennäköisesti tiedosti tapansa ongelmallisuuden myös ekologisesta näkökulmasta - ja hänhän sentään perusti Suomen Greenpeacen, hemmetti! - silti hän istui siinä ja selvisi kunnialla lähetyksen loppuun saakka. Minusta tuossa huimaavassa ohjelmassa ei keskusteltu niinkään tupakoinnista kuin ihmisen oikeudesta käyttäytyä massiivisen järjettömästi, suorastaan päättömästi, ja säilyttää silti itsekunnioituksensa ja ihmisyytensä toistenkin silmissä. Muistetaankohan noita oikeuksia mainita YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa?