Joko olette kuulleet, miksi äänestysprosentti eduskuntavaaleissa jäi historiallisen pieneksi? Epäonnistuiko oikeusministeriön aktivointikampanja? Olivatko vaalikarkit liian kovia? Ehkä kampanjakahvi maistui kitkerältä? Ei, vaan syyt ovat paljon syvemmällä yhteiskuntamme rakenteissa. Lukekaamme esimerkiksi tiistain 20.2. Kalevasta Tampereen yliopiston imagotutkija Erkki Karvosen analyysi siitä, miksi erityisesti nuoret jättivät äänestämättä: "Ainakin eteläisessä Suomessa sunnuntaiaamuna oli hieno, liikkeelle kutsuva sää, mutta iltapäivällä räntäsade. Ehkä myöhään nukkuvat nuoret jäivät kotiin." Niin juuri! Meillä on satavuotias kansanedustuslaitos, meillä on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mutta yhdelle emme voi mitään, ja se on maaliskuinen räntäsade. Voi kansanvaltaparkaa!

Ennen vaaleja en halunnut kirjoittaa vaaleista mitään, sillä olin lähes varma, että kuumassa vaalienalustunnelmassa kaikkea sanomaani tultaisiin joka tapauksessa käyttämään minua vastaan - eikä ole mitään niin kiusallista kuin joutua puoluepoliittiseen väittelyyn, vaikkeivat puolueet yhtään kiinnosta, ja huomata kiistassa vielä sympatiseeraavansa jotain tiettyä puoluetta, vaikka inhoaa sitä tiettyä puoluetta yhtä paljon kuin muitakin. Niin, luulen, että kun kansasta lähes kolmannes jätti eduskuntavaaleissa äänioikeutensa käyttämättä, on heistä aika monella sama ongelma kuin minulla ja Kramppeja & Nyrjähdyksiä -sarjakuvan siilitukkaisella miehellä: tasapuolisen epäluuloinen suhtautuminen kaikkia, tässä tapauksessa poliittisia puolueita kohtaan.

Kuten Peter Ekholm Kalevassa 19.3. kirjoittaa: suomalaiset eivät ole vieraantuneet yhteiskunnallisista kysymyksistä, vaan puolueista. Minä ainakin tunnistan itseni tuosta kuvauksesta oitis. Minulla on mielipide perustulosta, vuokratyövoiman käyttöä säätelevistä laeista ja energiantuotannosta, mutta puoluetta minulla ei ole. Kepu on niin pikkukuntalainen että hävettää, vihreät niin kaupunkilainen että hävettää vielä enemmän. Kokoomus haisee ikävästi omahyväiseltä ylioppilaskuntapolitiikalta ja SDP omahyväiseltä valtionhoitajapuolueelta. Vasemmistoliitossa on liian paljon kommunisteja ja kristillisissä liian paljon uskovaisia. Siitä pienemmät puolueet ovat joko täysin obskyyrejä, pelottavan jyrkkiä mielipiteissään, tai ottavat ehdokkaikseen ketä hyvänsä pölvästejä vain pikkuisen julkisuutta saadakseen.

Ja kun puolueet eivät lähtökohtaisestikaan oikein kiinnosta, niin lopunkin mielenkiinnon tappavat esimerkiksi ne joka kuukausi toistuvat, puolueiden kannatuslukemia testaavat mielipidetiedustelut, joita ainakin Yle ja MTV3 teettävät. Olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan uutisia siitä, miten jonkin puolueen kannatus on noussut neljän prosentin kymmenesosan verran, kun kaikki muutokset aina ja joka kerta kuitenkin mahtuvat tutkimuksen virhemarginaalin sisään.

Tai poliittiset virkanimitykset. Tuntuu käsittämättömältä, miten esimerkiksi Yleisradion, Kansallisoopperan hallituksen tai suurten kaupunkien johtovirat edelleen kuuluvat joillekin tietyille puolueille. Satojen miljoonien eurojen budjetteja vuodessa hallinnoivien valtiollisten tai kunnallisten toimielinten johtaminen ei ole pätevimpien, vaan puoluepoliittisesti ansioituneimpien henkilöiden käsissä. Suuren eurooppalaisen maan, vaikkapa Unkarin, suurlähettilääksi voidaan nimetä henkilö, jonka suurimmat ansiot ovat plagioitu pro gradu -työ sekä sopivan puolueen jäsenyys.

Ja kun sitten koittaa joka neljäs vuosi ja eduskuntavaalit, ovat vaalien merkittävimmät keskustelunaiheet yksi, tuleva hallituspohja, ja kaksi, esittämättömät tv-mainokset. Puoluepoliittinen herkkänahkaisuus saa isotkin miehet käyttäytymään kuin pms-oireista kärsivä Naomi Campbell ikään. Opiskelijoiden, eläkeläisten ja lapsiperheiden asiat ovat kaikkien sydäntä lähellä, samoin ympäripyöreät vaalisloganit.

Eivätkä puolueet varsinkaan eduskuntavaalien alla tietenkään antaudu keskustelemaan mistään todellisista asia-aiheista, sillä liian jyrkät mielipiteet saattaisivat ärsyttää tulevaa hallituskumppania. Mistä me sitten keskustelisimme? No, ainahan voimme puhua säästä. Herttainen yksimielisyys vallitsee kautta koko poliittisen kentän: suomalaiset puolueet ovat mainoita, poliittinen keskustelu maassamme suorastaan säkenöivää, mutta voi sentään, kun aina vaalipäivänä pitää sataa räntää.